Viimeinen projekti on vihdoin takana ja mun aika ACE:ssa paattyy, kun maanantaina suuntaan nenani kohti Kaliforniaa. Olen enemman kuin tyytyvainen, etta projektit on nyt takanapain. Seka henkinen etta fyysinen vasymys alkoi olla ajoittain lahes sietamatonta vikassa projektissa ja myos valtaosa mun kavereista on joko lahteneet tai lahtee tulevana viikonloppuna kotiin. Kun oltiin lahdossa reilut kolme viikkoa sitten Guadalupelle, mua odotti seka Roman, Chris etta tanskalainen Mads niiden asunnolla, josta aina noudetaan ruoka projekteihin. Halasin niita kaikkia hyvastiksi, mutta Romanin hyvasteleminen oli todella vaikeeta ja itkin autossa varmaan ensimmaiset 15 minuuttia. Osasin kylla odottaa sita, mutta se oli silti tuhottoman vaikeeta. Olin jo edellisena iltana itkenyt saatuani viestin Romanilta, jossa Roman sanoi mun olevan yksi sen suosikeista. Taman jalkeen jouduin viela hyvastelemaan kamppikseni Jennien ja myos Jennie itki. Taalla tuntuu, etta ihmisiin sitoutuu jotenkin eri tavalla ja osittain siksi myos hyvastien jatto on vaikeempaa. On ihan eri asia viettaa ihmisten kanssa 24 tuntia vuorokaudessa kuin nahda niita pari tuntia muutaman viikon tai kuukauden valein. Tuntuu, etta tietylla tavalla ne on mun perhe taalla. Toki osaksi hyvastien jatto on vaikeeta siksi, ettei voi olla varma, nakeeko kyseisia ihmisia enaa koskaan uudestaan.

Projektin ensimmaisena viikkona muhun iski epatoivo, koska me vaellettiin paivittain yli 10 mailia (n. 16km), jonka lisaksi viela varsinaisen tyoskentelyn aikana kaveltiin noin 3 mailia (n. 4.8km) Olin joka paiva viimeinen, kun vaellettiin ylamakeen ja vaikka tiesin, etten ole yhta hyvassa fyysisessa kunnossa kuin haluaisin, niin yllatyin siita kuinka raskaalta pari ekaa paivaa tuntui. Olin jo ihan valmis lahtemaan kotiin ekan 8 paivan jalkeen, koska mun koko kroppa ja myos mieli oli aivan puhki. Mun pohkeet ja reidet ei ole ikina olleet niin kipeat eika jalat ja varpaat niin rakoilla & vesikelloilla. Olin jo tehnyt paatokseni keskeyttaa ACE-aikani meidan vapaapaivien aikana, mutta jotenkin en vaan saanut sita ulos suustani ja paatin sitten kuitenkin jaada.

Odotin etukateen seuraavan viikon olevan yhta helvettia. Ekana paivana vaellettiin rinkka selassa yhteensa 5 mailia, josta noin 3,5 mailia ylamakeen. Jatin kaytannossa kaiken taakseni minka pystyin ja otin mukaan vaan aivan valttamattomat tavarat, mutta silti rinkka painoi aivan liikaa. En ollut etukateen vakuuttunut, etta selviaisin vaelluksesta. Vaellus oli todella raskas, mutta se oli sita "onneksi" myos muille ja olin lopulta ylpea, etta selvisin siita ilman suuria hankaluuksia. Tokana viikkona tyoskentely oli huomattavasti yksitoikkoisempaa, mutta myos vaelluksia oli selvasti vahemman. Ekana viikkona meilla oli kaytossa jaakaappi, autotalli sadesuojana, kunnon vessat ja juokseva vesi, joten jonkinlainen henkilokohtaisen hygienian yllapito oli myos mahdollista. Tokana viikkona tyo oli onneksi kevyempaa ja suihkun puuttuminen ei tuntunut kovin pahalta. 8 paivaa ilman suihkua oli kuitenkin kokemus ja erityisesti hiuksille se tuntui olevan aikamoinen rasite.

Guadalupella tyo ei ollut lopulta kovin mielekasta. Yhta paivaa lukuunottamatta eli noin 14pv kitkettiin samaa hiton rikkaruohoa kuin mun ekassa projektissa. Hyva puoli tassa projektissa oli, etta meijan ei tarvinnut koko ajan kyykkia  maassa vaan paastiin myos kayttamaan tyokaluja rikkaruohojen kitkemiseen. Meille lupailtiin etukateen, etta paastaisiin ekalla viikolla myos tekemaan jonkinasteista aidanrakennusta ja kivisia vesiesteita, mutta tama lopulta rajoittui ekan viikon vikaan paivaan. Olen tyytyvainen, jos mun ei koskaan enaa tarvi nahda kyseista rikkaruohoa elamassani, kun jatan taman maan taakseni (kyseista kasvia meinaan on myos Flagstaffissa). Meidan projektikumppanit oli todella kiitollisia meidan tekemasta tyosta ja saatiin vikana paivana kakkua ja jatskia, kun palattiin takasin sivilisaation pariin. "Paras" juttu kuitenkin oli t-paita, jonka etumuksessa on kuva ukontulikukasta eli tasta samaisesta hemmetin kasvista, jota oltiin kitketty yli kaks viikkoa. En ikina paase siita kasvista eroon, jos haluan pitaa t-paitani..

Olin projektin tokana viikkona etukateen vakuuttunut, etta syominen projektissa tulee olemaan vastenmielista, koska backcountry-projekteissa tuoretta ruokaa ei juuri voida ottaa mukaan, koska jaata ei ole saatavilla lisaa mistaan 5 mailin sateella ja myos muulien pitaa pystya kantamaan meidan ruuat (tosiaan, meilla oli muutama muuli, jotka kantoi meijan veden ja ruuan leirintaalueelle). Muutenhan projekteissa ruoka on ollut enemman kuin tyydyttavaa ja olen yllattynyt kuinka paljon hedelmia ja vihanneksia meilla on normaalisti tarjolla. Lopulta ruoka kuitenkin myos backcountryssa oli ihan siedettavaa, joinain paivina jopa hyvaa. Vikoina paivina meilla ei ollut muuta leipaa enaa tarjolla kuin tortilloita, jotka oli ehka elamani hirveimpia tortilloita koskaan. Myoskaan aamupalassa (kaurahiutaleet keitetyssa vedessa - ei juuri mitaan tekemista kaurapuuron kanssa) ei ollut hurraamista, mutta se oli silti edelleen siedettavaa.

Guadalupe oli yksi kolmesta kuukauden projekteista, jotka alkoi samoihin aikoihin. Rocky ja Smoky Mountainsilla tyo on ehka mielekkaampaa, mutta meilla oli ehdottomasti paras saa. Smokiesilla satoi paivittain, me saatiin vetta kahtena tyopaivana ja yhtena vapaapaivana, joka kolmessa viikossa oli hyvin vahan. Paivat oli myos miellyttavan lampimia, ei liian kuumia ja erityisesti backcountry-viikolla yot oli tosi viileita (oltiin noin 2700 metrin korkeudessa), joten nukkuminen sujui paljon paremmin kuin New Mexicossa. Mentiin tokalla viikolla yleensa jo ennen yheksaa nukkumaan, joten sain myos hyvat 8-9 tunnin younet lahes joka yo.

Hyva puoli vikassa projektissa oli myos ihmiset. Tultiin kaikki hyvin toimeen keskenaan ja erityisesti tokalla viikolla meilla oli toiden jalkeen tosi hauskaa. Myos meidan ohjaaja Nick rentoutui vikalla viikolla huomattavasti ja me lopetettiin tyot useana paivana jopa pari tuntia etuajassa. Toka vikana paivana me vaellettiin Texasin tokaksi korkeimmalle huipulle ja vietettiin siella nauttien maisemista melkein tunnin ajan. Vika tyopaiva aiheutti mulle melko paljon sydamentykytyksia, koska ma nain kolme kalkkarokaarmetta saman paivan aikana - tama oli siis ainoa paiva, kun niita nahtiin ylipaansa. Ekan kaarmeen naki kaikki, koska se oli parkkeerannut itsensa sopivasti polun viereen, jota kuljettiin. Tokan nain hyvin lahella paikkaa, jotka kaytettiin ns. ulkoilmavessana enka ollut tasta kovin mielissani, kun olin aiempina paivina kavellyt samassa paikassa flipflopeissa polvenkorkusessa ruohossa. Vika kaarme oli kuitenkin aikeuttaa mulle sydankohtauksen, koska melkein astuin sen paalle!

Kahden tyoviikon valissa meilla oli 5 vapaapaivaa, joista ekat pari paivaa oltiin Santa Fe:ssa New Mexicossa. Siella mulle oli tarkeinta lahinna pesta pyykkia, paasta suihkuun, syoda kunnon ruokaa ja nukkua kunnon sangyssa. Eka motelli, johon mentiin ei ollut kovin vakuuttava. Oltiin keretty olemaan siella reilu tunti, kun kaksi vihasta hotellin henkilokuntaan kuuluvaa naista tuli kiukuttelemaan siita kuinka oltiin maksettu liian vahan huoneista. Lisasumma ei sinaansa ollut suuri per larvi (n. 8$), mutta tapa, jolla naiset esitti asian, oli tosi toykea. Ma en kuullut koko keskustelua, mutta ilmeisesti meista kukaan ei saanut suunvuoroa, nama naiset vaan syytti meita ja oli todella naurettavia. Me patettiin lahtea motellista ja mentiin toiseen, joka oli huomattavasti luotettavamman olonen. Santa Fe kaupunkina oli pieni, tosi meksikolainen kaupunki, josta jollain tavalla pidin, mutta ehdottomasti meidan vapaapaivien kohokohtia oli White Sands ja Carlsbad Caverns. White Sandsista mulla on Facebookissa paljon kuvia. Kyseessa on siis valkoset hiekkadyynit, jotka on muodostuneet kipsikristalleista. Paikka oli erityisen vaikuttava auringonlaskun aikaan. Carlsbad Caverns on suuri luolasto, jossa asuu paljon lepakoita. Luolastoon voi kavella sisaan ja koska vaellus oli etukateen luokiteltu uuvuttavaksi olin ihan varma, etta olen aivan kuollut kun paasen ylos luolista. No, vaellus pohjalle kesti reilun tunnin, mutta ylos tultiin HISSILLA. Kai se on se hissimatka sitten,joka on uuvuttava. Carlsbad Cavernista mulla on monta kuvaa, mutta koska sisalla oli niin pimeeta, kuvat ei ole kovin hyvia. Tassa yksi linkki pariin kuvaan: http://www.photoseek.com/swusa9.html Illalla nahtiin myos kuinka tuhannet lepakot lentaa ulos luolista, joka oli ihan makeeta ensimmaiset 5 minuuttia. Paluumatkalla Guadalupelta mentiin paikkaan nimelta Petrified Forest, joka oli ihan ok. Kyseessa ei siis ole varsinainen metsa vaan joukko erilaisia kivimuodostelmia. Tehtiin yksi lyhyt noin mailin vaellus, joka oli jalleen luokiteltu uuvuttavaksi. Valmistauduin henkisesti olemaan aivan poikki vaelluksen jalkeen, mutta ma en ihan tosi tieda, mista nama jenkit luokituksena repii. Vaelluksessa kaytannossa oli tasan yksi lyhyt alle 50 metria pitka maki, muuten koko tie oli lahes taysin tasasta. Kai nama luokitukset tekee ylipainoiset amerikkalaiset, joiden keskivauhti ja -kunto on ihan eri luokkaa kuin keskivertoeurooppalaisen.

Koen, etta nyt on hyva aika lahtea ACE:sta. Aika paljon on tapahtunut sina aikana, kun ollaan oltu poissa. Meidan toimisto muutti aika kauas keskustasta ja asioiden hoitaminen on hankaloitunut taman takia. Meidan huoltomies lahti menemaan ja meilla on uusi hyvin rasittava huoltomies, jonka takia me hinkattiin joka hemmetin tahra meidan pakettiautosta, kun palattiin takasin projektista. Myos kaksi ohjaajaa on lahtenyt ACE:sta, toinen, koska kihlautui tyttoystavansa kanssa Englannissa ja toinen, koska on ilmeisen kyllastynyt ACE:en. Ymmarran taman syyn, mutta kyseinen ohjaaja oli vikassa projektissaan kuulemma taysin kusipaa. Eihan se vapaaehtoistyontekijoiden vika ole, jos ACE tokkii.

Vaikka tama on mennyt valilla valittamiseksi, niin olen silti nauttinut taalla olosta. Olisin tyon puolesta voinut valita vikan projektini paremmin, mutta lopulta mikaan taalla tehty tyo ei kuulu mun intohimoihin. Tiedan, etta tama ei ole tyota, jota haluan tehda loppuelamani. Ihmiset on paljon tarkeampia ja ne tekee projektista joko hyvan tai huonon. Jenkkien ystavallisyys on yllattanyt positiivisesti joka paikassa. Lahes kaikki meidan projektikumppanit on olleet todella mukavia ja osoittaneet kiitollisuutta sita kohtaan, mita tehdaan. Oikeastaan ne osoittaa kiitollisuuttaan enemman kuin ACE. ACE tuntuu kohtelevan meita ja ohjaajia valilla kuin me oltaisiin niiden pelinappuloita ja me mennaan sinne, mihin ACE haluaa. Mun kaikki ohjaajat on kuitenkin omalla tavallaan olleet hienoja tyyppeja ja jopa projekteissa mulla on ollut hyvin vahan ihmisia, joista en ole pitanyt.

Matkustelu tuntuu aina aiheuttavan mussa jonkinlaista kasvamista ja itsetutkiskelua. Pohdin tata vikassa projektissa ja koen, etta suurimpina asioina, jotka taalla olen oppinut, on ollut se, etten tuomitse enaa ihmisia yhta helposti ensivaikutelman perusteella ja etta pystyn tulemaan todella erilaisten persoonallisuuksien kanssa toimeen, vaikka viettaisin niiden kanssa 24 tuntia vuorokaudessa. Taalla tapaa niin paljon erilaisia ihmisia ja myos paljon tyyppeja, joiden kanssa en ikina olisi voinut kuvitella tulevani hyviksi kavereiksi. Olen myos huomannut taalla entista enemman kuinka paljon kaipaan omaa rauhaa, vaikka viihdyn ihmisten kanssa. Mulle iso saavutus on ollut, etta pystyn olemaan heraamatta neljan hengen huoneessa, kun muut ihmiset tulee huoneeseen. Niin holmolta kuin tama voikin kuulostaa, mutta mulle vieraiden ihmisten kanssa samassa tilassa nukkuminen on yllattavan haasteellista.

Olo taalla on myos vakuuttanut mut siita, etten muuttaisi pysyvasti tahan maahan. Taalla on paljon hyvaa, mutta hyvin paljon asioita, joita en kunnioita tai jotka on tosi nurinkurisia. Ihmisten ystavallisyys - vaikkakin se joskus on hieman teennaista - on ehdottomasti asia, jonka ottaisin taalta mukaani, jos voisin. En myoskaan lahtisi tekemaan ihan vastaavaa tyota uudestaan, koska tama on jo nahty. Vapaaehtoistyohon lahtisin ilman muuta uudestaan, mutta haluaisin tehda tyota, jossa paasisin olemaan enemman elainten kanssa tekemisissa ja jossa tyo olisi ehka hieman vaihtelevampaa. Positiivista tassa kaikessa on ollut myos se, etta rahaa olen kuluttanut huomattavasti vahemman kuin mita odotin. Sita toki tulee kulumaan seuraavan parin viikon aikana, kun matkustelen Kaliforniassa, mutta silti jaan ehdottomasti alle budjetin. Taalla ei ruokaan kulu yhta paljon rahaa kuin Suomessa ja luonnollisesti koska vuokraa ei tarvitse maksaa, myoskin siina saastyy rahaa reilusti.

Suuntaan maanantaina siis Kaliforniaan. Tiistaina olen San Franciscossa, jossa vietan muutaman paivan ja sen jalkeen toivon mukaan suuntana on Yosemiten kansallispuisto, Los Angeles ja San Diego. 5.9 lennan kotiin L.A:sta. Ikavoin lukuisia asioita Suomesta - Janaa ja Nipsua luonnollisesti eniten - enka malta odottaa, etta paasen kotiin. Taalla ikavoin jopa TV:ta. Koirien, aitin ja kavereiden jalkeen kaipaan kuitenkin eniten suomalaista ruokaa, erityisesti ruisleipaa ja kunnon juustoa. Kirjotan mahdollisesti viela blogia kerran ennen Suomeen tuloa, mutta ellen nain tee, niin nahdaan Suomessa!

Huomenna alkaa vika projekti ja mun fiilikset siita vaihtelee paivittain. Olen enemman kuin tyytyvainen, etta paatin jaada Flagstaffiin vapaapaiviksi, vaikka ilmat tosin olisi voinut olla paremmat. Oon nukkunut joka yo vahintaan 8 tuntia ja viettanyt hyvin paljon aikaa ihmisten kanssa, joita en nae enaa taman paivan jalkeen. Itkin ekaa kertaa perjantaina, kun hyvastelin hyvan kaverini Birten seka Karlin, jotka molemmat lahti kotiin lauantaiaamuna. Lauantaina kaytiin leffassa kattomassa Inception ja sen jalkeen hyvastelin jalleen hyvan kaverini Hannan. Eilen kavin sanomassa heipat Seanille, joka aloitti taalla samaan aikaan, mutta lahtee ennen kun tulen takasin Guadalupelta. Kurja fiilis iski vasta kotona, koska Sean on ehdottomasti ollut yksi mun suosikeista. Tanaan pitaa hyvastella viela pari muuta, joita tuskin enaa naen ainakaan tassa maassa ja luulen, etta tama ilta tulee olemaan aika rankka, koska seka Roman etta Chris on olleet mulle todella tarkeita taalla ollessa. Roman on vasta 20 ja Chris 19, mutta molempien kanssa tulen ihan alyttoman hyvin toimeen. Roman on jarjettoman kypsa ikaisekseen, todella kohtelias ja halaa mua aina, kun nakee mut. Chris taas on mulle vahan niin kuin pikkuveli, jonka kanssa kuittaillaan toisillemme vahan valia. Sean taas toisissa olosuhteissa olisi ehdottomasti ihminen, johon voisin ihastua: todella ulospainsuuntautunut, jarjettoman hauska ja huolehtivainen. Voisinpa ottaa niista edes yhden mukaani Suomeen .

Nama vapaapaivat on siis menneet jotenkin sekavissa tunnelmissa. Kukaan mun hyvista kavereista ei ole tulossa Guadalupelle enka ole kaikista ihmisista, jotka sinne on tulossa, kovin vakuuttunut. Olisin toisaalta halunnut olla taalla, kun osa mun kavereista lahtee parin viikon paasta takasin kotiin, mutta aina ei voi voittaa. Guadalupe toisaalta vaikuttaa paikkana makeelta ja virallisten nettisivujen mukaan se on USA:n parhaiten sailytetty salaisuus, koska turistit ei sinne juuri mene. Aluksi olisin halunnut menna enemman Rocky Mountainsille, mutta kun kuulin, etta siella saattaa sataa lunta elokuussa enka tullut tanne asti nahdakseni lunta, kyseinen projekti ei ehka olisi ollut mun juttu.  Pidan myos todella paljon meidan ohjaajasta Guadalupella, joka on sama (Nick), joka oli mun ekassa projektissa. Laskettuani siis plussat ja miinukset yhteen, paasin aika tasoihin Rockiesin kanssa, joten kun mun fiilikset tasta nousee ehka nautin taas projektistakin enemman .

Edellisessa projektissa meita hemmoteltiin ihan liikaa, koska meilla oli siella nettiyhteys, biljardipoyta, mahdollisuus grillata ja suihkut, joiden kaytto tosin on pakollista, kun tyoskentelee kemikaalien kanssa. En ole viela ollut ns. backcountry-projektissa, jossa ei ole suihkuja, vessoja eika varsinkaan nettia. Backcountry-projektissa me myoskin leiriydytaan kauempana autosta, joka tarkoittaa vaeltamista kaikkien tavaroiden kanssa. Meilla onneksi on muuleja ja hevosia kaytossa, jotka kantaa meijan ruuat ja veden. Kaiken kaikkiaan tama tulee varmasti olemaan kokemus ja oudolla tavalla odotan sita, etta leiriydytaan todella alkeellisissa olosuhteissa.

Odotan myos sita, etta Guadalupella on hyvin todennakoista nahda elaimia luonnossa, koska siella ei todella ole paljon muita ihmisia meidan lisaksi. Edellisessa Nickin projektissa Nick oli ollut noin 5 metrin paassa mustakarhusta (http://en.wikipedia.org/wiki/File:Canadian_Rockies_-_the_bear_at_Lake_Louise.jpg) ja New Mexicossa Nick naki puuman eli ma toivon, etta Nickin onni nahda villielaimia potkii myos tassa projektissa.

Edellisella kerralla kirjottelin siita kuinka eri valmiudet ihmisilla on tullessaan tanne. Meidan edellisessa projektissa oli tyypillinen city-boy George Lontoosta, joka ekana paivana oli 45 asteen helteessa ilman minkaanlaista hattua, hyttysverkkoa ja hihat kaarittyna puoleen valiin kasivarsia. Georgen mukaan hyttyset ei pure sita eika George myoskaan pala. Kenellekaan ei varmaan tule yllatyksena, etta hyttyset taalla voi olla eri asia taalla kuin Etela-Euroopassa (Englannissa kuulemma ei ole hyttysia) eika UV-sateilykaan ole ihan sama juttu. Georgella oli lukuisia hyttysenpuremia naamassa ja myos Georgen naama paloi.. Loppuajan George istui jopa AUTOSSA hyttysverkko paassa. George myoskin karsi telttailusta ulkona ja kun kerroin siita kuinka suihkut on luksusta projekteissa, George sanoi ettei tieda kuinka parjaa muissa projekteissa, koska tarvii paivittaisen kasvopesunsa..  edes ma en tarvii paivittaista kasvopesua, vaikka olen nainen. Tama kaikki oli kuitenkin todella huvittavaa ja Chrisin kanssa naureskeltiin Georgelle vahan valia. Georgen oli tarkoitus menna aluksi kuukauden projektiin, mutta luulen, etta meidan ohjaaja Jason naki, ettei George ehka parjaisi siella ja George siirrettiin lyhyeeseen (8 paivan) projektiin .

Taalla on janna juttu huomata erilaisia asioita itsesta, jotka tulee hyvin esiin joko yksin ollessa tai viettaessa 24 tuntia samassa paikassa samojen ihmisten kanssa. Olen aina ollut todella itsenainen ja vaikka taalla todella arvostaa hetkia, jolloin saa olla yksin, se myos ahdistaa yllattavan nopeesti. Flagstaffissa asunnot on aika kaukana toisistaan ja kun oma asunto on tyhja ja ylakerrassa on yks ihminen, jota ei tunne, on "pakko" lahtea toisille asunnoille, joista kauempi on meidan asunnolta noin 50 minuutin kavelymatkan paassa. Taman takia olenkin viettanyt hyvin paljon aikaa Cedar-asunnolla, koska meidan kampalla ei juuri ole porukkaa, koska suurin osa on projektissa. Kavelin Cedarilta kotiin toissa yona, koska en saanut siella unta ja yllattavaa oli kuinka vahan ihmisia liikkui missaan kolmen aikaan yolla. Nain koko matkan aikana tasan kaks ihmista ja ehka saman verran autoja. Eihan tassa maassa ihmiset muutenkaan kavele juuri mihinkaan, mutta silti se yllattaa joka paiva kuinka kuollut kaupunki tama on auringonlaskun jalkeen. Lahdin nyt vahan harhateille alkuperaisesta aiheesta, mutta siis luulen, etta osittain yksin olo ahdistaa taalla enemman siksi, etta kotona ei ole TV:ta, internetia tms., joilla normaalisti tappaa aikaa kotona. Taalla huomaa kuinka paljon kaipaa jopa TV:ta. Taman takia lauantain leffailta oli luksusta eika vahiten siksi, etta Inception oli todella hyva leffa, joka tosin vaatii toisen katsomiskerran, koska aina jotain jaa ymmartamatta ilman tekstityksia.

Viimeksi ei ollut aikaa kertoa meidan edellisesta roadtripista, mutta siis alunperin tarkoituksena oli lahtea San Diegoon, Kaliforniaan. Suunitelmat kuitenkin muuttui, kuten yleensa, ja suunnattiin matka kohti Grand Canyonia, Antelope Canyonia, Lake Powellia, Bryce Canyonia ja Zionin kansallispuistoa.  Grand Canyon oli mahtava, mutta viela jai tunne, etta mun pitaisi vaeltaa siella nahdakseni se kunnolla. Tuntuu vaan, etta aika (ja hyvat ilmat) loppuu kesken, koska palaan takasin Arizonaan vasta 18.8. Zionissa tehtiin Narrows-niminen vaellus, josta kuvat kertoo enemman. Narrows on siis vaellus joessa. Veden oli tarkoitus oli polvenkorkusta, mutta sateen takia se oli ajoittain lahes vyotarolle asti. Meilla oli kuitenkin tosi hauskaa ja koska vesi ei ollut kovin kylmaa, siita pystyi nauttimaankin. Antelope Canyonille ei paase muuten kuin osallistumalla turistikierrokselle, koska kanjoni sijaitsee intiaanien mailla. Paikka oli sanoinkuvaamaton, mutta koska en ole turistirysien ystava ja meidan opas oli melko kypsahtanyt, olisin sen rahan ja ajan voinut kayttaa lopulta johonkin muuhunkin. Bryce Canyon oli jotain, mita en koskaan ennen ole nahnyt. Nain Wikipedia sen kuvaa "giant natural amphitheater created by erosion". On hammentavaa ja hammastyttavaa mita kaikkea luonto pystyy luomaan ja erityisesti Brycella ja Grand Canyonilla tuntui todella etuoikeutetulta nahda se kaikki.Mulle henkilokohtasesti neljassa paivassa nain monta paikkaa oli kuitenkin liikaa. Nautin kylla reissusta, mutta olin aivan jarjettoman vasynyt vikana paivana ja reissun jalkeen.

Mun pitaa lahtea viela jarkkailemaan asioita ja tekemaan viime hetken ostoksia ennen huomiseen projektiin lahtoa, joten paatan novellini tahan (ja nakojaan nettiaikakin loppuu kesken).
 

 

Hei kaikki te kolme ihmista, jotka seuraatte mun blogia . Talla kertaa olen paremmissa tunnelmissa kuin edellisen projektin jalkeen. Edellinen projekti loppui pari paivaa sitten ja paatin viimeisina paivina, etten lahde naina vapaapaivina roadtripille. Olen ollut taalla melkein 9 viikkoa ja tuntuu, etta univelkaa on kertynyt aika runsaasti viime viikkoina. Roadtripeille ei tule nukuttua tarpeeksi eika valilla myoskaan projekteissa, joten naina vapaapaivina aion todella nukkua. Kuulostaa ehka holmolta kayttaa aikaa nukkumiseen, kun on taalla kokemassa uusia asioita ja tapaamassa uusia ihmisia, mutta en usko, etta olen kohta enaa kovin viihdyttavaa seuraa, jos joudun karsimaan univelasta viela pitkaan.

Viime roadtripin aikana aloin karsimaan kummallisista paansarky- ja naonsumeentumiskohtauksista, jotka etaisesti muistuttaa migreenin alkamista, mutta ilman auraa. Migreenistahan ma olen karsinyt suurimman osan elamastani, jonka e-pillerit tosin onneksi pitaa hyvin aisoissa. Tama on kuitenkin ollut jotain uutta ja "kohtaukset" tulee ja menee ja kestaa noin tunnin kerrallaan. Ikavaa tassa on se, etta se luonnollisesti vaikuttaa mun mielialaan ja sosiaalisuuteen jollain tavalla ja kun en myoskaan tieda, mista nama johtuu, oon aavistuksen huolissani. Yhtena epailyksena on, etta kemikaalit, joita ollaan kaytetty, kun ruiskutetaan tulokaskasveja,vaikuttaa jollain tavalla mun keskushermostoon, joka kuulostaa ehka pelottavimmalta vaihtoehdolta. Toisena vaihtoehtona epailen, etta mun hartiat ja niska on vaan yksinkertasesti jarjettoman jumissa kannettuani 15 kilon kemikaalireppua selassa yli kaks viikkoa. Mita ikina se onkaan, toivon todella, etta paasen naista pian eroon.

Yhtena syyna siihen, miksi en lahde roadtripille on, etta olen oikeastaan nahnyt jo kaiken lahistolla (eli noin 6 tunnin sateella :). Aika moni lahtee projektiin jo maanantaina, joten pitkalle parissa-kolmessa paivassa ei kerkea, jos viela haluaa olla paikan paalla jonkin aikaa. Noin 10 ihmista lahti tanaan Vegasiin ja olisin ollut tervetullut liittymaan niiden matkaan, mutta Las Vegas ei ole paikka, johon valttamatta haluan menna toista kertaa.

Ehka suurimpana syyna, miksi en lahde roadtripille on se, etta tana viikonloppuna moni mun tuttu palaa takaisin kotiin. Mulle tama viikonloppu tulee olemaan ehka haikein kaikista, koska pari mulle todella laheiseksi tullutta tyttoa lahtee kotiin huomenna ja sunnuntaina. Haluan viettaa mahdollisimman paljon aikaa niiden kanssa ennen niiden lahtoa. Valitettavasti monsuunikausi sotkee meidan suunnitelmia talla hetkella. Flagstaffissa ei paljon ulkona tarvii olla, koska taalla sataa ja ukkostaa vahan valia. Eilen illalla meijan oli tarkoitus grillata yhden A CE:n asuntokompleksin pihalla, mutta paadyttiin kokkaamaan sisatiloissa. Todella positiivista oli, etta illassa mukana oli noin 30 ihmista, joista lahes kaikki tunsin ennestaan. Tanaan olisi viela tarkotus lahtea ulos illalla ja jattaa jaahyvaiset muutamalle ihmiselle.

Puhuttiin eilen ja tanaan siita kuinka ACE jarjestona tietylla tavalla on tosi nurinkurinen. Talla jarjestolla on miljoona erilaista saantoa, mutta tuntuu, etta kaikki saannot ei ole ihan samanarvoisia. Projekteissa ihmiset voi laiskotella aika vapaasti ja jattaa tiskaamatta ja kokkaamatta, mutta jos jarjeston isot pomot saa tietaa, etta talossa juodaan alkoholia, niin jarjestosta lentaa ulos valittomasti. Mulla ei onneksi ole paljon kokemusta laiskoista ihmisista, mutta muissa projekteissa tata tapahtuu. Kaikki ohjaajat ei myoskaan arvosta meidan tyota niin paljon kuin pitaisi ja vaatimukset on joskus tosi kovia, vaikka me ollaan loppujen lopuksi vapaaehtoistyontekijoita eika ilmaista orjatyonvoimaa. Joissakin projekteissa tuntuu myos, etta meita kohdellaan kuin pienia lapsia. Myonnan kylla, etta toisinaan mustakin tuntuu, etta tyoskentelen kakaroiden kanssa, jotka tulee suoraan aidin luota ja odottaa, etta taalla kaikki tehdaan niiden puolesta. On tietysti ymmarrettavaa, etta kun mulla on ikaeroa nuorempiin 10 vuotta, jossainhan se taytyy nakyakin. Mutta toisinaan mut yllattaa se kuinka ihmiset ei ota selvaa asioista etukateen tai kuinka paljon tahan ottaa osa ihmiset, joilla ei ole minkaanlaista kokemusta ruuanlaitosta tai telttailusta jne.. Tarkoitus ei ole olla negatiivinen ja suurimmaksi osaksi olen nauttinut olostani taalla. Itse toimisin monissa asioissa hyvin eri tavalla, jos pelaisin isommassa roolissa taalla, mutta onneksi en pelaa.

Edellinen projekti sujui huomattavasti aiempaa New Mexicon projektia paremmin. Tajusin enemman taman projektin jalkeen, etta myos ohjaajassa oli edellisella kerralla vikaa enemman kuin aiemmin osasin ajatellakaan. Kun tanne tulee tyoskentelemaan, tarkoituksena suurimmalla osalla on tehda raskasta ruumillista tyota. Kun ohjaaja antaa liikaa vapauksia, homma lahtee helposti kasista ja ihmisista tulee laiskoja. Koko asetelma oli huono mun kannalta ja ehka toisessa asetelmassa olisin myos tullut tiettyjen ihmisten kanssa toimeen paremmin. Tavallaan olen kuitenkin tyytyvainen, etta koin myon huonomman projektin, koska nyt tiedan, mitka mun vahimmaisvaatimukset projektissa on. Nyt paattyneessa projektissa olin siis tekemassa samaa hommaa kuin edellisella kerralla, mutta eri New Mexicon osassa eri porukassa. Bosque delissa, jossa talla kertaa oltiin, lampotila on huomattavasti korkeampi ja hyttysten maara sietokyvyn rajamailla. En nukkunut monena yona kovin hyvin, koska lampotila ei laskenut yollakaan alle 25. Meidan leirintaalue oli myos sopivasti hyvin lahella junarataa ja joka kerta, kun juna ohitti leirintalaueen, ma herasin. Ekana paivana istuttiin autossa kiertamassa alueet, joissa meidan oli tarkoitus tyoskennella ja tien ylitti puuma. Ma en tietenkaan nahnyt sita, koska puuma oli mennyt jo jonnekin ryteikkoon, kun ma reagoin meidan valvoja Jasonin kommenttiin " is that a mountain lion?". Nahtiin myos kojootteja pari kertaa seka lukuisia maantiekiitajia (mika ikina sen virallinen nimi onkaan). Kyseinen lintu ei kylla patkaakaan muistuta piirretyn lintua muuten kuin juoksutyyliltaan. Vikana paivana paastiin koskettamaan kalkkarokaarmetta, koska meidan leirintaalueella tyoskenteli useita biologeja, joista yksi seuraa kalkkarokaarmeita radiolahettimien avulla. Tama tutkija oli juuri pyydystanyt yhden kalkkarokaarmeen, jota paastiin ihailemaan lahempaa ja kuuntelemaan sen aggressiivista varoitusaanta.

Tyona projekti siis oli samaa hommaa kuin edellisella kerralla, mutta tyo oli huomattavasti paremmin organisoitua. Meidan ohjaaja Jason on aika isossa roolissa ACE:ssa eika tyoskentele enaa juurikaan ohjaajana, mutta viihtyi tassa projektissa todella hyvin. Jason on ehdottomasti hauskin, mutta suuttuessaan myos pelottavin ohjaaja. Meita oli tallakin kertaa ainoastaan 6, joista 3 oli uusia. Mina, Karl ja Chris oltiin oltu useammassa projektissa ja saatiin kuulla, etta Jason oli erityisen mielissaan siita, etta me kolme oltiin projektissa, koska kuulemma ollaan saatu aiemmin todella hyvaa palautetta meidan ohjaajilta . Osittain taman takia olen seuraavaksi menossa kuukauden projektiin, jonne yleensa laitetaan kaikki parhaat tyontekijat.  Kuukauden projekti kaytannossa tarkoittaa sita, etten palaa Flagstaffin ennen projektin paattymista ja me vietetetaan samassa porukassa myos vapaapaivat. Kuukauden projektit on yleensa aika kaukana Arizonasta, joten vapaapaivina tulee matkustettua paikkoihin, joihin tuskin muuten tulisi mentya. Talla hetkella mun olisi tarkoitus lahtea Guadaloupe Mountains-nimiseen paikkaan Texasiin, mutta tama ei ole viela 100% varma, koska ACE:lla on vaikeuksia saada ihmisia toiseen kuukauden projektiin Rocky Mountainsille Coloradoon.  Joka tapauksessa tama projekti tulee olemaan mun viimeinen ja sen jalkeen matkustelen viela pari viikkoa ennen kuin palaan kotiin.

Kirjoittelen seuraavalla kerralla meidan edellisesta roadtripista, koska mun aika loppuu kesken.

Kolmas projekti on nyt takanapain ja olen puolivalissa ACE-ajasta (ei kuulosta hyvalta suomen kielelta, mutta se ymmarrettavasti tokkii jonkun verran). Mulla on siis nailla nakymin 3 projektia jaljella. Aika on mennyt ohi hurjaa vauhtia lukuunottamatta viimeista projektiani, josta kerron myohemmin.

En ole koskaan ollut aamuihminen ja taalla se korostuu selvasti, kun projekteissa herataan kuudelta aamulla. Toki tama tarkoittaa myos sita, etta me yleensa mennaan nukkumaan ennen kymmenta. Tyopaivat on kymmentuntisia ja yleensa tyopaiva paattyy 17.30 (tyomatkat sisaltyy onneksi tahan aikaan). Tyopaivien jalkeen ei paljon kerkea tekemaan kun kokkaamiseen, syomiseen ja tiskaamiseen menee isossa porukassa usein noin 2,5 tuntia. Illat menee usein jutellessa, koska paikoissa, joissa me yovytaan, ei ole jarjettomasti tekemista. Siksi on tosi tarkeeta, etta projekteissa viihtyy muiden kanssa, koska muuten olo taalla on aika tuskaa.En ole juuri karsinyt koti-ikavasta, Janaa ja Nipsua tietysti kaipailen silloin talloin, mutta yritan olla ajattelematta niita liian usein. Kolmas projekti oli kuitenkin poikkeus. Mut siirrettiin toiseen New Mexico-ryhmaan, jossa alunperin olin, joten myos mun valvoja vaihtui. Olin siis normaalia pienemmassa ryhmassa (5h+valvoja), joista 3 oli englantilaisia. Yleensa pidan englantilaisista, mutta taman projetkin jalkeen en halua enaa ryhmaan, josta 60% on englantilaisia. En ole koskaan tuntenut itseani yhta ulkopuoliseksi kuin tassa projektissa. Englantilaiset puhui hyvin paljon Englannista: sen polittikasta, tv-ohjelmista ja inside-jutuista, joista mulla ja italialaisella Marcolla ei ole hajuakaan. Taalla toki paljon puhutaan eri maiden jutuista, mutta ei koko ajan eika missaan nimessa koko ajan saman maan jutuista. Kysesiset englantilaiset myos puhui melko hiljaa ja epaselvasti enka jaksanut koko ajan pyytaa niita toistamaan asiaansa.

Taalla olen myos tottunut siihen, etta ihmiset vastaa enemman kuin kahdella sanalla mun juttuhin. Yritin aloittaa keskustelun useamman kerran, mutta kun se ei juuri koskaan johtanut mihinkaan, lopulta luovutin. Eristaydyin porukasta tarkoituksella, koska erityisesti yhden englantilaisen Benin kanssa en ollut patkaakaan samalla aaltopituudella ja kyseinen henkilo vaan lahinna tiuski ja kiukutteli mulle. Benin kanssa tyoskentely oli myos taysi mahdottomuus, koska Ben tekee mita haluaa kuuntelematta muita eika patkaakaan kunnioita saantoja tyossa tai sen jalkeen. Ma en valitettavasti osaa teeskennella niin kuin jenkit, jos en tule toimeen jonkun kanssa ja jotta pystyn sailyttamaan edes jonkunlaisen rauhan projektissa, ainoa vaihtoehto on valtella kyseista ihmista. Olen oikeastaan yllattynyt kuinka loistavia ihmisia olen tavannut aiemmissa projekteissa. Ehka osittain taman takia olin projektissa jotenkin "shokissa" siita, etten loyda yhteista savelta naiden kanssa.

Meidan valvoja John ei sanonut Benille mitaan, vaikka ekassa projektissaan Ben oli kadonnut omille teilleen tyopaivan aikana ja tyopaiva paattyi 2 tuntia myohassa! John on hyva tyyppi - tietylla tavalla tyypillinen positiivinen ja valiton amerikkalainen, mutta melko epaorganisoitunut eika juuri lasna tyopaivan jalkeen. Ymmarran toki, etta 50-vuotiaalle valvojalle voi meidan juttujen kuunteleminen olla eri asia kuin 25-vuotiaalle, mutta musta se on enemman asennekysymys. Eihan me lapsia enaa olla. Joka tapauksessa kaikki tama sai mut kokemaan aika voimakasta koti-ikavaa enka ollut yhtaan oma itseni. Toivon todella, etta seuraava projekti on positiivisempi kokemus ja mikali olen Benin kanssa samassa projektissa, pyydan siirtoa toiseen, koska en halua viettaa enaa yhtaan aikaa kyseisen henkilon kanssa.

Positiivista edellisessa projektissa oli, etta nahtiin todella paljon eri elaimia. Peuroja nahtiin paivittain, lisaksi nahtiin mm. pelikaaneja, rupikonnia, hanka-antilooppi, kilpikonna ja biisoneita, joita on Jenkeissa enaa muutama sata jaljella. Meidan "leirinta-alueella" oli myos Angus-niminen koira, jonka kayttaytyminen jollain tavalla muistutti Janaa. Tilalla tyoskentelevat muut tyontekijat oli tosi mukavia ja lauantai-iltana ne jarjesti meille grillibileet. Sunnuntaina oli itsenaisyyspaiva, joten lopetettiin aikasemmin ja mentiin noin tunnin ajomatkan paahan kattomaan ilotulituksia. Tosi positiivinen puoli oli myos se, etta joka paiva lampotila oli miellyttava. Parina paivana tosin satoi aika rankasti ja perjantaina todella koin, mita ukkonen taalla tarkoittaa. New Mexico on Texasin lahella ja Texasin yli kulki hurrikaani meidan ollessa New Mexicossa. NM sai siita osansa jarjettomien kovien tuulien muodossa, jonka seurauksena mun teltan sadesuojassa oli neliometrin kokonen reika. John onneksi lainasi mulle omansa ja nukkui autotallissa. Mun teltan hajoaminen oli muutenkin vaan ajan kysymys, koska nama ACE:n teltat ei ole kovin hyvia ja jo tokassa projektissa mun teltan vetoketjut hajosi. Taytynee vaihtaa teltta ennen ens viikon projektia.

Sedona, johon mentiin tyttoporukalla ennen viimeisinta projektia, oli tosi kaunis. Meilla oli tosi hauskaa yhdessa ja en ole koskaan nauranut yhta paljon turistikaupoissa. Ihmettelen todella, mita kaikkea ihmiset ostaa. Jonkunhan niita on pakko ostaa, jos niita myydaankin. En tajua myoskaan, mita kaikkea tassa maassa syodaan. Jalkiruuat on aniliinpunasia, kirkkaan sinisia ja ties mita muuta ei syotavan nakosta. Suklaarusinatkin varjataan sinisiksi ja vihreiksi joissain kaupoissa. Naa ihmiset on niin taynna variaineita, etten yhtaan ihmettele, jos vastaan kavelee joku paiva vaaleenpunasia ihmisia. Sedona joka tapauksessa ei kaupunkina tai paremminkin kylana ole kovin ihmeellinen - lahinna pelkka turistihoukutin, mutta sen lahella oleva luonto on todella kaunista. Tehtiin tokana paivana vajaan 5 kilometrin vaellus Cathedral Rock-nimiselle kalliolle, joka oli tosi makee. Valitettavana asiana taalla olen tosin huomannut, ettei nama maisemat tee muhun niin suurta vaikutusta kuin Australiassa. Osaksi se varmaan johtuu siita, etta olen nahnyt jo jotain samankaltasta ja osaksi siita, etta muhun tekee vaikutuksen hieman erilaiset maisemat. Kalifornia olisi ehka lopulta ollut parempi vaihtoehto projekteille, mutta toisaalta en varmaan olisi tullut Arizonaan ollenkaan ellen olisi ollut taalla projekteissa. Kaliforniaan taas matkustan joka tapauksessa. Mulla pitaisi olla nyt 8 vapaapaivaa ennen seuraavaa projektia ja suunnitteilla on muutaman paivan reissu San Diegoon. Suurin osa muista mun tutuista palaa projekteista huomenna, joten silloin toivon mukaan selviaa enemman. En myoskaan viela tieda, milloin mun seuraava projekti alkaa ja missa se on, joten roadtripin suunnittelu ennen sita on hieman hankalaa.

Variaineiden ylettoman kayton ja massiivisten autojen lisaksi huomaan jalleen suomalaiselle tuntemattomia ongelmia. Tai no mullehan nama ei sinaansa ole tuntemattomia vaan Australiassa kertaalleen koettu. Imurit on aivan jarjettoman kokosia ja pitaa hirveeta metelia. Lopputulokseen tama ei valitettavasti vaikuta positiivisesti vaan painvastoin. Pesukoneet ei myoskaan ole kovin hyvia taalla vaan kaikki vaatteet on pakko pesta kuumimmassa lampotilassa, jos haluaa jonkunlaisen lopputuloksen (viilea lampotila lahinna vaan kastelee ja rypistaa vaatteet). Taman takia en myoskaan enaa harrasta valkosiin pukeutumista, koska nailla pesukoneilla ei valkonen ole enaa valkonen, vaikka puhdistettava lika olisi pelkkaa hiekkaa.. Pienten asioiden ostaminen ei ole helppoa tassa maassa - ainakin mita ruokaan tulee. Maidot on yleensa vahintaan gallonan (n.4 litraa), joka on tosi kateva koko, kun on kotona pari paivaa ja lahtee roadtripille.. Suklaat ja keksit myydaan myos vahintaan puolen kilon pakkauksissa, joka sinaansa on hyva asia, koska herkkujen syominen kestaa pidempaan.

Lopettelen talta eraa ja palailen taas ehka ens viikolla asiaan.

Eilen paattyi toinen projekti, joka yllatti mut positiivisesti. Aidanrakennus oli odotettua kevyempaa, koska aidanrakennukseen tarvittavat tolpat oli suurimmaksi osaksi jo valmiiksi maassa ja niiden iskeminen maahan on aidanrakennuksen raskaimpia osuuksia. Meidan tyopaikka oli huomattavasti korkemmalla kuin edellisella kerralla (n. 2000m korkeudessa), joten lampotilat oli huomattavasti edellista viileampia, joka oli erittain hyva asia. Aidanrakennukseen kuluvasta ajasta suurin osa meni rautalangan ja piikkinlangan vaantamiseen ja leikkaamiseen pihdeilla, jonka takia mun kadet sarki jarjettomasti eilisella kotimatkalla. Tanaan ei enaa tarvii kirjoittaa koneella naama irvessa. Nyt projektin jalkeen olen tyytyvainen, jos mun ei tarvii nahda rauta- ta piikkilankaa eika pihteja vahaan aikaan.

Erittain positiivinen juttu projektissa oli muut vapaaehtoiset. En ole pitkaan aikaan nauranut yhta paljon kuin tassa projektissa ja muutenkin juteltiin paljon enemman kuin edellisessa projektissa. Tahan osittain vaikutti se, etta yhta lukuunottamatta kaikkien kielitaito oli tosi hyva. Olen oikeastaan yllattynyt kuinka vahan ihmisten taytyy loppujen lopuksi englantia osata tanne tullakseen, vaikka yhtena hakuehtona oli se, etta pitaa osata englantia kohtalaisesti. Mun kamppis - espanjalainen Lourdes - on nyt ollut mun kanssa molemmissa projekteissa ja englannin ymmartaminen, saati puhuminen, tuottaa hanelle suuria vaikeuksia. Valilla tama on aika vakava turvallisuusseikka, koska meijan taytyy noudattaa toissa tiettyja saantoja. Itse karsisin myos koti-ikavasta, jos en pystyisi kommunikoimaan muiden kanssa.

Myos tassa projektissa paastiin useana paivana uimaan jokeen, joka helpotti huomattavasti suihkun puuttumisen aiheuttamaan hygieniaongelmaa. Talla kertaa joessa pystyi myos oikeesti uimaan eika vain seisomaan kuten edellisella kerralla, jolloin virtaus meinasi vieda mennessaan. Vaelluksia ei paasty talla kerralla tekemaan, joka sinaansa on saali, koska projekteissa ei nae yleensa kansallispuistojen parhainta puolta.

Meidan suositus on, etta vetta pitaisi juoda paivassa 6-8 litraa naissa olosuhteissa. Ekassa projektissa join tyopaivan aikan 4-5 litraa eli alle suositusten. Maara tuntui kuitenkin hyvalta enka huomannut mitaan nestehukan oireita. Tokassa projektissa tokavikana iltana sain kokea milta tuntuu, kun ei juo tarpeeksi vetta. Voin paluumatkalla pahoin ja karsin paasarysta. Illalla mua huimasi aivan alyttomasti ja mun koordinaatiokyky oli aika hukassa. En tajunnut epailla nestehukkaa, mutta pari pidemman aikaa projektissa ollutta tyttoa sanoi sen olevan aika selva nestehukka. Taytyy todella huolehtia, ettei sama tapahdu uudestaan, koska se oli kaikkea muuta kuin kivaa..

Mun seuraava projekti on New Mexicossa, talla kertaa joudun torjumaan rikkaruohoja spraylla eli tiedossa on ilmeisesti jumalattoman kemikaalisakin kantaminen selassa ja New Mexicon tukahduttava ilmasto. Hyvana puolena tassa reissussa on se, etta me ilmeisesti majoitutaan ilmastoituihin huoneisiin(!!), paastaan suihkuun joka paiva ja meijan valvoja Nick (sama, joka oli mun ekassa projektissa) on suunnitellut vievansa meita eri paikkoihin lahialueilla. Mm. ufokaupunki Roswell on ilmeisesti noin 20 minuutin ajomatkan paassa. Pidan Nickista valvojana erittain paljon, joten se on myos hyva asia. Nick on todella hyvin organisoitunut, tasmallinen ja mukava ja kaikki pitaa Nickia yhtena parhaimpana valvojana.

Huomenna lahdetaan Lourdesin ja parin muun projektissa olleen tyton kanssa Sedonaan, josta olen kuullut vaikuttuneita kommentteja. Ilmeisesti kyseinen paikka on hyvin kaunis ja otollinen vaelluksille. Pirun kuuma siella tietysti on verrattuna Flagstaffiin, koska tama on yli 2km korkeudessa ja lampotila pyorii koko ajan alle 30:ssa. Seuraava projekti alkaa jo maanantaina eli kovin montaa vapaapaivaa mulla ei kerkee olla, mutta palataan Sedonasta jo lauantai-iltana, koska porukan saksalainen tytto haluaa nahda Saksan fudismatsin :).

Paikallinen ilmasto hammentaa taalla viikottain. Ekana iltana Zionissa oli niin jumalaton tuuli, etta mentiin syomaan pizzeriaan, koska kokkaaminen ulkona hiekkamyrskyssa luultavasti paatyisi siihen, etta syotaisiin enemman hiekkaa kuin varsinaista ruokaa. Teltan pystyttaminen tuulessa oli myos erittain haastavaa - varsinkin kun maapera ei valttamatta ole teltan pystyttamiselle muutenkaan otollisin mahdollinen.

Flagstaffissa riehuu talla hetkella metsapalo, jonka sammuttaminen ei ole ihan yksinkertaista, koska kesakuussa taalla saadaan vetta keskimaarin 1cm. Flagstaffin kirkkaan sinisesta taivaasta osa on nyt ollut ilmeisesti jo muutaman paivan valkosen savun peitossa ja yksi ACE:n asuintaloista ei ole kovin kaukana metsapalosta. Meidan asunnolle matkaa on huomattavasti enemman, mutta toivon todella, etta metsapalo saadaan pian sammutettua. Taalla alkaa heinakuussa monsuunikausi eli vetta tulee sitten 5-6 kertaa enemman ja taalla kuulemma ukkostaa melkein paivittain. Viimeistaan sillon luulis metsapalon sammuvan.

Kirjoittelen lisaa joko ennen tai jalkeen projektin ja koitan saada vihdoin kuvia lisattya. Toivottavasti Suomessa on kaikki ok, koska en juuri kerkea seurata uutisia tms.